torstai 12. maaliskuuta 2015

Valokuva- ja Runotorstai 359.haaste, Sydänkäpy













Olemme kulkeneet
polkuja ja teitä
joiden mutkat eivät aina kysyneet

olemme väsyneet
iloinneet
nojanneet
rakastaneet
tukeneet

Tänään

aallot antoivat meille sydämen








torstai 5. maaliskuuta 2015

Unessa on kaikki

Eilinen unityöskentelyni palautti minut taas olennaisen äärelle. Uni muistutti minulle, ettei minun tarvitse tempoa joka suuntaan vastauksia saadakseni, kokeilla sitä ja tätä. Minun tarvisee vain hiljentyä kuuntelemaan sisäistä tietoani, pysähtyä uneni äärelle ja antaa sen puhua minulle. Unessa on kaikki.
Mistä johtuu, että sitä aina välillä unohtaa sen minkä varsin hyvin tietää ja tekee aivan turhia mutkia matkaansa ?
Samalla uni muistutti minua keskittämään energiani olennaiseen ja valitsemaan toiminnalle oikean ajankohdan. Talvella on turha tehdä puutarhahommia, oli unen varsin osuva vertaus.
Osaan jälleen vain kiittää unieni viisautta ja alttiutta nykäistä minua hihasta, kun mieleni kulkee turhia lenkkejä. Kunhan vain olen kuulolla.

tiistai 3. helmikuuta 2015

Jatkan matkaani junalla


Jatkan matkaani junalla- kuvakollaasi



Olemme rakkaan ystäväni ja kollegani Minna Linkolan kanssa vetäneet viime syksystä ihanien naisten ryhmää, Akkatemiaa. Tapaamme viikottain ja työskentelemme unien, liikkeen ja luovien menetelmien kautta. Syksyn teemana oli löytäminen ja tunnistaminen, kevään teemana näkyväksi tuleminen. Palaan varmasti myöhemmin Akkatemiaan, mutta nyt tämä on pohjustus eiliselle kokemukselleni.
Unityöskentelyn olemme ohjanneet Minnan kanssa vuorottain. Yleensä ohjaaja ei tuo omaa untansa työskentelyyn, vaikka muuten osallistuu täysin uniryhmän työskentelyyn. Välillä olemme tehneet tähän poikkeuksen, kun osa ryhmäläisistä on ollut poissa ja ryhmä on ollut pieni ja meitä ohjaajia on kaksi. Silloin ei ohjausvuorossa oleva on saattanut tuoda myös oman unensa työskentelyyn, jos olemme tehneet unimatriksia, johon mahtuu useampi uni.
Eilen oli tällainen kerta ja Minna ohjasi ja minä toin myös oman uneni ryhmän työskentelyyn. En kerro nyt koko unta sanasta sanaan, mutta pääkohdat olivat ne, että olin palaamassa lentokoneelle Venäjältä, enkä olisi halunnut lentää koska pelkään sitä. Kone tekikin pakkolaskun tms. pellolle ja matka jatkui junalla, jossa oli ihana tunnelma. Ikävä välikohtaus oli Moskovan juna-asemalla, missä asemiehet ampuivat ihmisiä ja olin vaarassa, mutta uni siirsi minut turvaan. Unen lopussa olen palannut kotiin, eteinen vielä täynnä kasseja.
Rakastan uniryhmätyöskentelyä, se on aina niin antoisaa. Varsinkin kun siihen liittyy luovien menetelmien käyttöä, kuten tälläkin kertaa. Puheella ja sanoilla on oma, tärkeä tehtävänsä, mutta usein tavoitan luovalla tekemisellä jonkin toisen, syvemmän tason, johon sanat eivät yllä.
Lentopelko on minulle todellinen ja olen ajatellut, että voin voittaa sen, jos saan unia, joissa lennän hyvillä mielin ja pääsen turvallisesti perille. Olen kyllä lentänyt päivätodellisuudessa, koska rakastan matkustamista, enkä halua, että pelot kahlitsevat minua. Lisäksi olen ajatellut symbolitasolla, että lentäminen symboloi vapautta ja unelmien toteutumista ja asioiden etenemistä. Minusta on ollut tärkeää lentää onnistuneesti unissani, mutta se ei vain ole toteutunut. Tämä ei siis ole ensimmäinen "pieleen mennyt" lentouni.
Tutkiessani unta ryhmässä oivalsin, että lentämisen symbolinen merkitys on jostain opittu, ei minulle tosi. Ei lentäminen symboloi minulle vapautta vaan junalla matkustaminen ! Olen matkustanut junalla pikkutytöstä asti. Juna vie aina kohti jotain kivaa, mutta myös matkan teosta saa nauttia. Junassa voi torkkua, lukea, käydä teellä tai syömässä, seurata vaihtuvia maisema... junassa ehtii kokea myös matkan teon, maisemien muuttumisen, välipysäkit. Ehkä minun sieluni tarvitsee sellaista matkantekoa, ehkä minun sieluni ei ehdi lentäessä mukaan.
Muistin myös, että minulle on usein sanottu, että minussa on paljon ilman elementtiä, suurin osa planeetoista on astrologisessa kartassanikin keskittyneet ilman huoneeseen. Minua alkoi hihityttää, ehkä ilmaa on tarpeeksi ilman lentämistäkin, jalat maassa voisi olla vaihteeksi tarpeellista. Ehkä ilman elementin suuri määrä on antanut minulle sen lahjan, että minussa syntyy paljon ideoita, ajatuksia, näkemyksiä. Mutta taidan tarvita muita elementtejä, erityisesti maata, voidakseni tuoda ne konkretiaan.
Koin valtavan helpotuksen tunteen, kun ajattelin, ettei minun tarvitse lentää, ei symbolisesti eikä konkreettisesti. Voin kävellä, junailla, laivailla....
Eikä se edes tarkoita, että pelot rajaavat elämääni, ei oleellista minulle koskaan ole ollut lentäminen vaan matkustaminen ja sen voi tehdä ilman lentämistäkin. Ja kuka tietää, kun suhtaudun itseeni hyväksynnällä ja rakkaudella, pelkoni mukaan lukien, sekin päivä voi tulla, että pelko sulaa pois. Ja jos ei, mitä sitten, jatkan matkaani junalla, laivalla ja jalkaisin, maisemat ja tuokiot vahvasti kokien.



tiistai 27. tammikuuta 2015

Sylissä

                                                                                                                                                                                                                               
                                   
En ole pitkään aikaan käynyt kanavoinneissa tms.
koska olen halunnut keskittyä kuuntelemaan
sisäistä ohjaustani. Sunnuntaina minulla oli
kuitenkin tilaisuus mennä katsomnaan, kun Kaija
Juurikkala maalaa sielunkuvia.
Olen käynyt muutaman kerran katsomassa Kaijan
maalaamista (tosin silloin aihe oli toinen ) ja koin
sen hyvin ravitsevana, sielua ruokkivana
tapahtumana. Niinpä päätin mennä katsomaan,
imemään itseeni tunnelmia, vaikutteita, mielikuvia
- sielun ja sisäisen taiteilijan ruokaa.
Toisinhan siinä kävi. Jo ensimmäinen maalaus oli
niin vaikuttava, että halusin itsekin tulla maalatuksi.

Kaija maalasi, minä istuin vieressä ja seurasin
maalauksen syntyä ja Kaijasta pulppuavia asioita
sydän, silmät ja korvat avoinna. Sekä itsestäni
pulppuavia asioita, sillä kaikki mitä Kaija tuotti,
herätti jotain minussa. Tunnistamisen tunteen tai toisen näkökulman asiaan. Niitä kuuntelin
ja olin iloinen, että äitini kirjasi ylös pääkohdat keskustelustamme, näin sain keskittyä olemaan ja kokemaan sitä hetkeä, minun ei tarvinnut huolehtia kaiken sanotun muistamisesta.

Maalauksessa on vanhan rakkauden ruusunpunaista väriä ja syleilevät hahmot enkeli ja yksisarvinen ympärillään. Mitä pidempään taulua katselen, sitä enemmän yksityiskohtia löydän. Kaija puhui siitä, miten sielusta vain pieni osa on kehossa, suurin osa, korkeampi sielu, toisessa ulottuvuudessa. Kehossa oleminen on sielulle raskasta, miten hoidan sieluani ?

Hän näki syleilevissä hahmossa itsen ja Itsen kohtaamisen, näiden sielun osasten yhtymisen. Minussa nousi rinnalle toinen kuva, minä ja rakas aviomieheni, vanha rakkaus, kenties useiden elämien mittainen ? Olemme olleet toisillemme tuki ja kasvualusta löytää yhteys todelliseen itseemme. Kasvaminen ei ole aina helppoa, eikä suhde, joka sallii ja jopa vaatii kasvua, ole sekään pelkkää juhlaa, mutta sittenkin; ehkä vaikeudestaan ja kivuistaan huolimatta se onkin juuri sitä; elämän suurta rikkautta, lahjaa ja juhlaa.

Illalla makasin futonilla, pää mieheni sylissä, hän silitti hiuksiani ja hieroi kevyesti päänahkaani hellin käsin. Taulu oli seinällä yläpuolellamme. Miten tärkeää ihmiselle on saada olla sylissä, levätä sylissä. Ilman vaatimuksia, lähellä, hyväksyttynä, rakastettuna. Miten elintärkeää on kosketus ihmiselle, fyysisesti ja psyykkisesti yhtälailla. Jäin miettimään, monenkohan masennuksen juuressa on kosketuksen puute, kosketetuksi tulemisen kaipuu ?

Makasin siinä, pää rakkaani sylissä, ylläni sielunkuva, jossa olemme myös syleilyyn kietoutuneena. Hyvä olo väreili minussa ja tiesin sieluni tulevan myös kosketetuksi.Sylissä pidetyksi. Hoidetuksi. Kiitos rakas.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Runotorstai haaste 352: Perspektiivi

Unien kautta,
katson maailmaani unien kautta.
Toistat itseäsi,
sanot,
mutta unet ovat minulle
tie, totuus, elämä,
alku, loppu
ja kaikki siltä väliltä.

Jos en katso uniini,
maailmani värit samenevat,
kuvat vääristyvät kuin peilitalossa
enkä löydä
enää kotiin,
totuus on hukassa minulta,
minä
olen kadoksissa
ja käännyn väärästä
kadunkulmasta.

Unieni kautta,
vaikka totuus
joskus sattuu silmiin,
varsinkin
kun kyseessä omakuva,
valoineen, varjoineen.

Vain unen totuudessa
voin löytää elämän
joka minulle todellinen,
vääristymätön perspektivi
nähdä itseni
maailmani
kaikissa väreissään
löytää tieni
kääntyä oikeasta kulmauksesta
ja tietää
mikä on koti.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Runotorstai, haaste 351: Jäässä

Joen pinta
on jäätynyt hiljalleen
Katson sinuun
Jää hiipii sormenpäistäsi
sisään
En tavoita katsettasi
Se on kääntynyt
sisäänpäin
Lepoon lumen alle

En pelästy enää

Luonnon rytmit
sinussa
Viisaus
kuulla niiden kutsu
Totella

Luotan sinuun

Jään, lumen myötä
sulaa
elämänvedet
Juoksevat kirkkaina, vuolaina jälleen

Katson sinuun

tiistai 13. tammikuuta 2015

Runotorstai, aihe: Tähtiin kirjoitettu

Olen kirjoittanut
tieni uniin
jotta löytäisin
sen minkä kadotin
kielsin
piilotin
päälle turhaa kasasin

Olen kirjoittanut
tieni uniin
jotta löytäisin
sen mikä on vasta aavistus

Olen kirjoittanut
tieni uniin
jotta kulkisisn
löytäretkeilijän asenteella
pelotta
tai pelosta huolimatta
uskaltautuisin kartoittamattomille alueille

ravitsisin
antaisin kasvaa
kiirehtimättä
hidastamatta
kaivaisin esiin
hellin käsin kuin restauroija
vanhan taulun
alkuperäisen olemuksen

Aion suunistaa unieni valossa
kuin entisajan merimiehet
tähtien

Muutan

Aion muuttaa tästä ajasta
jossa kiire koputtaa kantapäitä
ja maailmalla on sadat kasvot
jotka vaativat
minua kaltaisekseen
vaikka yhdetkään eivät ole minun

Aion muuttaa uniaikaan
missä askeleeni astuvat
sydämeni tahtiin
ja ainoa vaatimus
on oma pyyntöni
etsiä omat kasvoni
turha riisuttuna
kadotettu löydettynä
unista
eheänä palanneena
niillä kasvoilla
tulen näkyväksi
astun uniaikaan