En ole pitkään aikaan käynyt kanavoinneissa tms.
koska olen halunnut keskittyä kuuntelemaan
sisäistä ohjaustani. Sunnuntaina minulla oli
kuitenkin tilaisuus mennä katsomnaan, kun Kaija
Juurikkala maalaa sielunkuvia.
Olen käynyt muutaman kerran katsomassa Kaijan
maalaamista (tosin silloin aihe oli toinen ) ja koin
sen hyvin ravitsevana, sielua ruokkivana
tapahtumana. Niinpä päätin mennä katsomaan,
imemään itseeni tunnelmia, vaikutteita, mielikuvia
- sielun ja sisäisen taiteilijan ruokaa.
Toisinhan siinä kävi. Jo ensimmäinen maalaus oli
niin vaikuttava, että halusin itsekin tulla maalatuksi.
Kaija maalasi, minä istuin vieressä ja seurasin
maalauksen syntyä ja Kaijasta pulppuavia asioita
sydän, silmät ja korvat avoinna. Sekä itsestäni
pulppuavia asioita, sillä kaikki mitä Kaija tuotti,
herätti jotain minussa. Tunnistamisen tunteen tai toisen näkökulman asiaan. Niitä kuuntelin
ja olin iloinen, että äitini kirjasi ylös pääkohdat keskustelustamme, näin sain keskittyä olemaan ja kokemaan sitä hetkeä, minun ei tarvinnut huolehtia kaiken sanotun muistamisesta.
Maalauksessa on vanhan rakkauden ruusunpunaista väriä ja syleilevät hahmot enkeli ja yksisarvinen ympärillään. Mitä pidempään taulua katselen, sitä enemmän yksityiskohtia löydän. Kaija puhui siitä, miten sielusta vain pieni osa on kehossa, suurin osa, korkeampi sielu, toisessa ulottuvuudessa. Kehossa oleminen on sielulle raskasta, miten hoidan sieluani ?
Hän näki syleilevissä hahmossa itsen ja Itsen kohtaamisen, näiden sielun osasten yhtymisen. Minussa nousi rinnalle toinen kuva, minä ja rakas aviomieheni, vanha rakkaus, kenties useiden elämien mittainen ? Olemme olleet toisillemme tuki ja kasvualusta löytää yhteys todelliseen itseemme. Kasvaminen ei ole aina helppoa, eikä suhde, joka sallii ja jopa vaatii kasvua, ole sekään pelkkää juhlaa, mutta sittenkin; ehkä vaikeudestaan ja kivuistaan huolimatta se onkin juuri sitä; elämän suurta rikkautta, lahjaa ja juhlaa.
Illalla makasin futonilla, pää mieheni sylissä, hän silitti hiuksiani ja hieroi kevyesti päänahkaani hellin käsin. Taulu oli seinällä yläpuolellamme. Miten tärkeää ihmiselle on saada olla sylissä, levätä sylissä. Ilman vaatimuksia, lähellä, hyväksyttynä, rakastettuna. Miten elintärkeää on kosketus ihmiselle, fyysisesti ja psyykkisesti yhtälailla. Jäin miettimään, monenkohan masennuksen juuressa on kosketuksen puute, kosketetuksi tulemisen kaipuu ?
Makasin siinä, pää rakkaani sylissä, ylläni sielunkuva, jossa olemme myös syleilyyn kietoutuneena. Hyvä olo väreili minussa ja tiesin sieluni tulevan myös kosketetuksi.Sylissä pidetyksi. Hoidetuksi. Kiitos rakas.
